0,8 Square Meters

Osallistuin Suomenlinnassa Galleria Augustassa kuvattuun 0,8m2 -videoteokseen. Suomen sisällissodan aikana Suomenlinnan vankileirille (1918-1919) tuotiin punavankeja ympäri Suomea. Rakennuksessa, jossa Galleria Augusta nykyään sijaitsee, pidettiin yhteensä 1747 ihmistä, joilla ahtaimmillaan oli vain 0,8 neliömetriä tilaa per henkilö.

Kollektiivista muistia tutkiva virolainen taiteilija Kristina Norman halusi teoksessaan konkretisoida näitä oloja ja muistuttaa, että tätä tapahtuu tänäkin päivänä eri puolilla maailmaa. Hän etsi 158 henkilöä osallistumaan teokseen, joka kuvattiin yhdessä Gallerian huoneista. Tilaan oli merkitty ruudukko, jossa kukin ruutu oli tuon 0,8 neliöä. Osallistujat asettuivat kukin omaan ruudukkoonsa ja Norman taltioi videolle tämän kokemuksen.

Osallistuin yhtenä vapaaehtoisena teoksen toteuttamiseen. Tilan ahtaus konkretisoitui erityisesti, kun kukin istui omaan koloonsa. N. 90 x 90 cm ei ole paljon liikkumiseen, nukkumiseen, omiin ajatuksiin. Kuvauksien jälkeen katsoimme dokumenttielokuvan sisällissodasta. Iho meni kananlihalle ja kylmät väreet juoksivat pitkin selkäpiitä, kun elokuvassa näytettiin kuvia juuri siitä rakennuksesta ja niistä huoneista, joissa sillä hetkellä istuin ja eläydyin aikalaisten kohtaloihin.

Mietiskely hiljaisella lautalla merta tähyillen paluumatkalla mantereelle tuli tarpeeseen. Pysäyttävä kokemus.

Normanin näyttely, jossa myös kyseinen videoteos on nähtävillä, avataan Galleria Augustassa 19.6.2012.

Lue lisää HIAP:in sivuilta.

Kesä, tule jo!

3 hyvää syytä odottaa kesää ja lomaa: festivaalimatka Saksaan, kesäteatteri Vanhankaupungin lavalla, hullu turistimatka Montenegroon. Tule, tule, miksei se tule!

Olin syys-marraskuussa assarina Baltic Circle -teatterifestivaalilla (ja sitä ennen ehdin kartuttaa kokemustani myös esittävien taiteiden tuotantoassarina hienosti menneillä ja paljon opettaneilla Helsingin Juhlaviikoilla), ja samalla sain inspiraation opinnäytetyöhön tutustuttuani saksalaisiin festivaalijärjestäjiin, jotka vetävät viikon mittaisen suomalais-saksalaisen theaterszene europa 2010 -festivaalin Kölnissä toukokuussa. Nyt pohdinta aiheesta on jalostunut jo niin pitkälle, että matka-avustus koululta on anottu, ideapaperi hyväksytysti palautettu ja ensimmäinen pohjahaastattelukin jo tehty.

Tavoittena on selvittää teatterifestivaalivierailun markkinointiprosessia kokonaisvaltaisesti esiintyjäryhmän näkökulmasta: miten ryhmä markkinoi itsensä festivaalille, miten ryhmän tuottama materiaali muuntuu saksalaisten käsissä edelleen festivaalin markkinointimateriaaliksi ja kuinka festivaalivierailua hyödynnetään markkinointikanavana ja verkostoitumismahdollisuutena. Olen ihan äärimmäisen innostunut, toivottavasti toteutuskin onnistuu!

Kölnin-keikan jälkeen odottaa taas aherrus, kun Ruma ankanpoikanen saa ensi-iltansa Vanhankaupungin kesäteatterissa 9.6. Olen produktiossa tuottajana yhdessä nollaysien Aten kanssa. Meillä on hieno työryhmä, yhteensä n. 20 hlö, joten varmasti paljon hauskaa tuloillaan! Kunhan se puvustaja vielä löytyisi... Koko perheen musiikkipitoinen näytelmä on jokatapauksessa tulossa, tänään tapasin bändin ja hyvältä vaikuttaa, hauskoja tyyppejä kasassa. Ja sehän ei sitten muuten sada ensi kesänä.

Niin ja Montenegro. Ou jea. Sitten lomaillaan ja pidetään radiohiljaisuutta!

Kenkäkulttuuria

Uusi vuosi on alkanut blogituksen kannalta kovin hiljaisesti. In the real world elo on kuitenkin ollut kaikkea muuta: päädyin suorittamaan jo ensimmäistä työharjoittelujaksoa Wanhaan Satamaan, siellä olen tuottajaharjoittelijana nyt toista kuukautta.

Työtehtävät ovat olleet monipuolisia, enkä ole katunut päätöstä kurkistaa työelämään jo tässä vaiheessa. Tällä hetkellä painiskelen eniten Building Forumin ja Oma Yrityksen kanssa, BF:ssä valtaosa tuottajan tehtävistä onkin minun vastuulla. Seminaariohjelman luominen, viestintämateriaalien teko ja rekisterien kokoaminen ovat arkipäivää. Rakennusalasta olen oppinut yhtä sun toista alkuvuoden aikana: takana on jo kaksi tapahtumaa ja toiset kaksi vielä tulossa.

Yritän kuitenkin käydä joskus harvoin koulullakin töiden ohella. Oikeastaan teen nyt keväällä vain yleisen aate- ja kulttuurihistorian kurssin, muut kurssisuoritukset ovat enemmän ja vähemmän hyväksilukuja. Aate- ja kulttuurihistoriaan palatakseni, yksi osa kurssia on esseen kirjoittaminen aiheesta X. Koska teema voi olla lähes mitä tahansa, ajattelin itse kirjoittaa kenkämuodista eri aikakausina ja siitä, mitä kenkämuoti kertoo sen ajan yhteiskunnasta. Ensin ajattelin pohtia joukkoviestinnän kehitystä ja sen roolia yhteiskunnan murroksissa, mutta tuo aihe on niin laaja, että 10 sivuun mahdotonta upottaa.

Aloin tuossa sitten pohtia, että mitähän minun kenkäni mahtavat kertoa minusta ja maailman tilasta. Siniset bootsini ovat ainakin persoonalliset ja kertovat siten ehkä erottautumisen tarpeesta. Toisaalta minulla on monia peruskenkiä ja sitten taas mummilta saadut "lumikengät", jotka ovat mukavat mutta kaikkea muuta kuin muodikkaat. I am what I am, those shoes say. Who cares. Taidan olla hipimpi kuin mitä luulinkaan (jjjuu, kulttuurihörhö bisnesmaailmassa, siltä välillä tuntuu töissä). 

Tai sitten vain omapäinen: muutama vuosi sitten ostin ne molemmat kengät, joiden välillä piti ensin valita, koska siskon mielestä kummatkin olivat kamalat. Nykyään sisko itseasiassa käyttää niitä toisia kamalia kenkiä, vaikka ovat jo hajoamispisteessä. Ympäri käydään,...

Nokkela rokan syö

...vai miten se nyt meni.

Niin, IS:n verkkotoimitus löysi pienen sanasepponsa ja torstaina 4.12. lukijat saivat nauttia näppäristä sanaleikeistä. Huh, mitä otsikkoja! :D

Korealaista nykytaidetta

Toissaviikolla saimme tehtäväksi tutustua Kiasmassa joko aasialaiseen nykytaiteeseen tai amerikkalaiseen minimalismiin. Itse valitsin Aasian, liekö sitten enemmän mielenkiinnosta vai tekijöiden hassuista nimistä johtuen. Noh, tapansa kullakin.

Pilviin piirretty -näyttelyssä oli teoksia eri Aasian maiden taiteilijoilta. Moni käytti hyväkseen high techiä, kuten teknologistuneille itäisille kansoille sopii. Itse analysoin tarkemmin June Bum Parkin videoteosta Palapeli 2-02, jossa joukko opiskelijoita liikkui pöytineen kuin suuressa palapelissä. Hän itse on kertonut haluavansa kuvata teoksellaan niitä yhteiskunnan sääntöjä, jotka ohjailevat ihmisten toimintaa.

Päädyin myös itse osaksi videoteoksessa kuvattua säännöstöä, sillä huutelin ohjeita palapelissä liikkuville ihmisille. "Tiesin", missä heidän "pitäisi" olla, jotta he muodostaisivat "oikean" kuvan. Ilmeisesti yhteiskunta on iskostanut minunkin päähäni ajatuksen siitä, että kaiken tulee olla symmetrisesti järjestyksessä. Toisaalta näin myös teokseen kätketyn huumorin ja innostuin kokeilemaan itse, kuinka kyseisen palapelin liikutteleminen onnistuisi tosielämässä. Päätimmekin muiden opiskelukavereideni kanssa toteuttaa pöytäleikin jonain päivänä. (Kuvataiteen raportti.)

Jevgeni Onegin

Kävin katsomassa ja kuuntelemassa Jevgeni Oneginin Kansallisoopperassa. Kokemus sinänsä, puitteet olivat ainakin toista luokkaa kuin Nivalan Pula-oopperassa. Täydellisesti en kuitenkaan taiteenlajiin ihastunut, ehkä osansa oli sillä, että ooppera laulettiin venäjäksi, jota en osaa lainkaan. Kuitenkin oli hienoa huomata, kuinka sävellys ilmensi tunnetiloja ja kuinka musiikilla luotiin lavalle pilliään soittava paimenpoika. 

Kaikki eivät kuitenkaan osaa käyttäytyä, eivät edes aikuiset...

Ollessani katsomassa Jevgeni Oneginia vieressäni oli kahden keski-ikäisen pariskunnan seurue. Vaimot halusivat vaihtaa paremmille paikoille, jotka olivat jääneet tyhjiksi. Toisen mies seurasi, mutta vierustoverini totesi vaimolleen voivansa ihan yhtä hyvin nukkua myös sillä huonommalla paikalla. Ehkä konemusiikkiooppera olisi pitänyt hänet paremmin hereillä. (Säveltaiteen raportista.)

Runoja stagella

Olin eilen katsomass Poetry Slameja Vastarannan Kiiskessä.

Kuusi nuorta runoilijaa esitti omia runojaan, toiset rap-tyylillä, toiset perinteisemmin lausuen. Viimeinen esitys vedettiin hieman eri tavalla kitaran säestyksellä. Siinä huomasi, kuinka musiikki koukuttaa ainakin minut kuuntelemaan aivan eri tavalla kuin pelkkä puhe.